ja kukapa kuvaaja, ainakin nainen, ei olisi kuullut edes kerran uransa aikana joltakin työtiiminsä (aika usein kuvattavalta) jäseneltä; joo, mäkin vähän kuvaan.
ja eipä siinä mitään, kuvaaminen on kivaa, mutta usein työtekotilanteessa siitä tulee helposti kuvaajan työtä dissaava lausahdus.
miltähän lääkäristä tuntuisi, jos potilas kesken toimenpiteen toteaisi;
joo, mäkin vähän umpisuolia leikkelen
ja olisihan noita ihania harrastuksia lisääkin tarjolla;
joo, mäkin vähän sähköjä laittelen
joo, mäkin vähän räjäyttelen
joo, mäkin vähän kätilöin
joo, mäkin vähän insinööreilen
joo, mäkin vähän lentelen
joo, mäkin vähän opetan
no, alla mun oma harrastukseni;
joo, mäkin vähän graafikoilen.
(mutta sitä en sano, kun oikean graafikon kanssa toimin)
yksi älykkäistä ystävistäni (onnekas minä, minulla on vain älykkäitä ystäviä), Outi Hallikas, väitteli menestyksekkäästi Tohtoriksi
(haa, täytyykin alkaa sanomaan; joo, mäkin vähän Tohtoreilen)
ja kysyi josko voisin auttaa häntä kannen teossa. innostuin toki kovasti. kuuntelin sujuvasti aiheesta, paljoakaan en siitä ymmärtänyt, mutta sain A4:n täynnä kirjainjonoja, jotka jollakin tapaa olivat merkityksellisiä väitöksessä. asiaan liittyi myös kasvu, siis ihmisen, joten kuvaksi valikoitui kuva Väittelijättären esikoisesta. niillä sitten kokeilin noin sataa eri juttua ja ylläolevaan lopulta päädyimme.
ja sitten voidaankin sujuvasti sanoa;
joo, mäkin vähän viikonloppuilen, kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti