olen aina r a k a s t a n u t kuvaa, niin valokuvana kuin taiteiltuna. suurin syy miksi ensimmäisen kamerani aikoinani ostin oli kuvan tekemisen tarve. en osannut paperille laittaa sitä minkä näin ja tunsin kynän avulla joten oli etsittävä uusia väyliä ilmaista kokemaansa. löysin kameran.
yhä edelleen, monen kameravuoden jälkeenkin käyn aivan kuumana, kun näen loistavan kuvan kuin myös kuvakurjakkeen osuessani silmiini käyn kuumana, eri syystä tosin,)
tänä päivänä kuvat ovat aivan eri tavalla "rakennettuja" kuin ennen digitaalista kuvaa, mutta kyllä sitä ennenkin osattiin kuvaa tuunata, pensseleillä.
isovanhempieni kihlakuva jaksoi viihdyttää meitä lapsenlapsia, tai ainakin minua, aivan loputtomiin. mummi seisoi papan takana niin että kädet eivät näkyneet, joten kuvan vedostaja oli maalannut hänen kätensä (vanhan naisen kätenä!) papan olkapäälle, jotta kihlasormus näkyisi. kuva voi kertoa hyvinkin paljon jo pienellä vilkaisulla ja tässä tapauksessa, viilauksella vielä enemmän,)
hyvä kuva kertoo, kliseisesti sanottuna, enemmän kuin tuhat sanaa. viime aikoina, suureksi harmikseni ja järkytyksekseni, olen löytänyt vähemmän ja vähemmän hyviä kuvia joiden ääressä voisin hyristä. tämä ei suinkaan johdu siitä, että kuvantekijöiden laatu olisi laskenut vaan kuvan julkaisijoiden kriteerit ja kuvien sisällön arvoittaminen on muuttunut.
kuvien ostajat eivät enää osaa/halua lukea kuvaa vaan euromääräisiä numeroita. sanomalehdissä tulee tänä päivänä vastaan paljon kuvia joissa kuvaajan nimen tilalla on esimerkiksi etuovi.com, lukijan kuva ja jopa youtube. ainakin etuoveen ladatut kuvat siirtyvät etuoven eli sanoman omistukseen, kun käyttäjä klikkaa hyväksyvänsä ehdot. ja surkeinta tässä on, että näitä kuvia todellakin käytetään kuvittamaan artikkeleita ja joissakin tapauksissa itse myynti-ilmoituksistakin tehdään "juttuja" lehdistään maksaville asiakkaille.
hyvän kuvan tekeminen vaatii näkemystä, tilan hahmottamista, empatiaa kuvattavaa kohtaan ja tietenkin tekniikan hallitsemista. kuvan lukeminen vaatii näkemystä, tilan hahmottamista ja empatiaa kuvattavaa kohtaan sekä ammattilaisen ammattitaidon tunnustamista, kun sellaiseen törmää.
ongelmaan (minulle tämäkin on ongelma,) olen törmännyt myöskin mainonnan puolella. koen melkein fyysistä kipua nähdessäni mainoskuvan jonka kuvan on ottanut vääräntyyppinen kuvaaja eli ihminen jonka kuvaajaidentitetti on jossain muussa genressä kuin kuvattu mainos, mutta tämä meneenkin osittain jo
hyvä veli -osastolle ja siitä myöhemmin lisää,)
harvemmin olen kuvannut puhtaita potreteita haastateltavasta henkilöstä toimittajan läsnäollessa kuten tässä Voi Hyvin -lehden kuvauksessa Sisar Hannelesta. nautin tilanteesta kovasti ja heidän keskuteluistaan, jopa niin paljon, että vasta toimittajan kolmannella yrittämisellä tajusin hänen näkevän minut mieluiten paluumatkalla kaupunkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti